keskiviikko 4. kesäkuuta 2008

Usko, toivo ja rakkaus...

Vasta reilut kolme viikkoa takana tätä surua ja tuskaa. Välillä tuntuu, ettei se ole vielä edes tainnut kunnolla alkaa. On NIIN vaikeaa ymmärtää ja hyväksyä sitä että Rakas Esikoiseni on todellakin poissa...
Mikään ei tunnu miltään ja samaan aikaan kuitenkin kaikki tuntuu niin pahalta!

Tänään kävin työterveyslääkärilläni, tällä naisella joka on minua niin monesti ennenkin auttanut. Hän toivoo minun mahdollisimman pian palaavan töihin... Onneksi ihan vielä minun ei tarvitse ajatella sitä. Se olkapää leikkaus joka olisi ollut silloin heti Poikani onnettomuuden jälkeen, ja joka peruuntui, on edessä nyt 12.6. Sen myötä sairauslomaa tulee 4-6 viikkoa.
Tänään tuli -vihdoinkin- myös aika psykiatrian poliklinikalle ja sinne pääsen maanantaina 9.6.
En osaa ajatella vielä töihinpaluuta, en edes noita tulevai hoitoaikoja; kun en pysty elämään kuin pienen hetken kerrallaan. Kyllä ne ihmiset psyk.poliklinikalla varmasti osaavat sanoa koska olen kykenevä töihin.


Äitini on ollut kanssani joka päivä. YRITÄN päivittäin tehdä jotakin pientä (sängystä nousemisen ja pukeutumisen lisäksi). Ei sen tarvitse olla mitään ihmeellistä, mutta jos suinkin pystyn, niin teen. Haudalla olen tietenkin käynyt päivittäin. Tänään kävimme äidin kanssa kirjastossa ja lainasin muutaman surua käsittelevän kirjan. Tältä päivältä olen lähettänyt äidin kotiin, -ei hän tietenkään olisi lähtenyt, mutta sanoin, että soitan kyllä jos tuntuu, että tarvitsen häntä.
Eilen kävimme kirpputorilla. Ehkä JOSKUS pystyn nauttimaan niistä asioista joita tein ennen Poikani poismenoa; kirpputorit, käsityöt, kodin- ja puutarhanhoito...

En haluaisi tehdä tästä blogistani "suru-blogia", sillä tämä oli aina sellainen positiivinen henkireikä minulle. Sain kuvata ja kirjoittaa kauniista asioista jotka minulle olivat kivoja juttuja.

Esikoisen tyttöystävä antoi minulle eräänä päivänä pienen lahjan; kauniin kultaisen riipuksen jossa on pienet risti, ankkuri ja sydän; -usko, toivo ja rakkaus. Kannan sitä kaulassani Poikani hopeisessa horoskooppiketjussa jonka onnettomuuden jälkeen hänen pöydältään löysin ja laitoin itselleni.

Taas kerran haluan itseni ja läheisteni puolesta lämpimästi kiittää jokaista teistä, osaanotoistanne, kauniista sanoista, halauksista, ajatuksista... Ne kannattelevat meitä!

Loppuun vielä kuva vanhoista lusikoista jotka äitini minulle eilen kirpputorilta osti. Itse löysin tuon alla olevan kauniin pienen pitsireunaisen liinan.







11 kommenttia:

  1. Kyynelsilmin luin uusimpaa päivitystäsi ja tiedän, miten sinua sattuu :( Ei ole suurempaa menetystä mitä oman lapsen menetys on ! Se jättää tunteen kun pala vietäisiin itsestäänkin ja niinhän se onkin, palanen mitä kukaan ja mikään ei voi koskaan korvata.
    Niin koko sydämeni pohjasta asti toivotan sinulle ja koko perheelle voimia ja jaksamista ! Ja surun ollessa voimakkaimmillaan, ota vain hetki kerrallaan.
    Sanotaan että "huominen tulee ja jokaisen huomisen myötä suru hellittää otettaan". Tämmöisen kortin sain sisareltani kun menetin ensimmäisen lapsenlapseni Melindan tammikuussa -05. En pystynyt silloin ajattelemaankaan töitä kahteen kuukauteen, lyhistyin aivan ja siinä oma menetykseni, pienen esikoiseni, jonka menetin kätkytkuoleman kautta, nousi niin traumaattisena esiin, että jouduin sitäkin surua vielä työstämään psykologin luona monet kerrat.
    Lähetän sinulle rakas ystävä lohduttavat ajatukseni ja suuret voimahalaukset.

    VastaaPoista
  2. täällä lähettelen halauksia ja voimia edelleen.
    Ihanaa että pystyt blogiisi kirjoittamaan tuntiestasi, se on osa surutyötä.

    VastaaPoista
  3. Voimia edelleen ja halauksia täältäkin! Kyllä ne psykiatrian polilla todella osaavat työnsä ja saat varmasti rauhassa suruaikaa. t. Sari

    VastaaPoista
  4. Olen käynyt useasti katsomassa mitä sinulle kuuluu ja toivon että saat voimia meiltä kaikilta blogisi lukijoilta jotka haluamme sinua lohduttaa ja tukea. Meistä ei varmasti kukaan ajattele että tästä blogistasi olisi tullut kokonaan "suru-blogi", sen aika on nyt. Uskoisin että kirjoittaminen auttaa myös surun kanssa elämiseen ja pikku hiljaa, kun surun harso ei ole enään niin musta ja vahva pystyt kirjoittamaan myös kivoista jutuista, surustasi kirjoitat kauniisti. Anna surulle aikaa ja muista että täällä Blogistaniassa on paljon ystäviä joita et ulkopuolella tunne mutta jotka haluavat auttaa ja tukea sinua. Me tunnemme sinut vain blogisi kautta mutta blogissasi olet antanut jotain itsestäsi ja ilahduttanut muita, sen vuoksikin on meidän vuoro olla kanssasi, vaikka vain kommenttien kautta. Voimia sinulle ja koko perheellesi!

    VastaaPoista
  5. Jälleen tulin katsomaan mitä sinulle kuuluu. Olet edelleen minun rukouksissa joka päivä.
    Kauniisti osaat kirjoittaa uskon, että saat siitä voimia jaksaa eteenpäin.
    Voimia ja lämpimiä haleja!

    VastaaPoista
  6. Paljon jaksamisia sinulle.Olet ollut ajatuksissani vaikka en sinua tunnekkaan..
    Toivottavasti joskus suru ja kaipuu vähän "helpottavat". Koskaan ne eivät katoa mihinkään, mutta varmasti muuttavat muotoaan jotta ne olisi kevyempi kantaa mukanaan.

    VastaaPoista
  7. Olet ollut usein ajatuksissani, en voinut pidättää kyyneleitäni lukiessani kirjoituksiasi.

    Jos voisin, antaisin osan omasta voimastani nyt sinulle, pärjäisin itse vähemmälläkin.

    VastaaPoista
  8. Hei taas Titti, iloitsen, että olet jaksanut kirjoittaa tänne. Äläkä ole ollenkaan huolissasi "surublogista". Blogissasihan kerrot omasta elämästäsi ja nyt on aika surra ja aika itkeä.
    Mielessäni lähetän sinulle valoa ja voimaa ja jaksamista.

    VastaaPoista
  9. Kun suru tai murhe täyttää sydämesi kutsu luoksesi enkeli valkoinen. Hän sinut kantaa lähteelle lohdutuksen ja ohjaa tielle valoa päin.
    On hyvä, että saat johonkin kirjattua ajatuksiasi. Ote Surutyö-kirjasta: "Jaa surusi toisten kanssa. Yhteisten kokemusten kautta sydämenne jakavat hiljaisen ymmärtämyksen, joka on syvempi kuin mitkään sanat."
    Totuus on se, että kun suru kohtaa ei toinen voi ajatella miltä sinusta tuntuu. On hyvä, että saat puettua tuntojasi blogin välityksellä sanoiksi. Meidän perheessä mieheni veli kuoli auto-onnettomuudessa, myös nuorena, 6 vuotta sitten. Vieläkin muistelen häntä ja välillä ihan itkettääkin, surutyön pituutta ja kulkua ei voi edeltä käsin määrätä. En voi edes ajatella miltä tuntuu oman lapsen menettäminen (meillä 3 kpl). Ote Surutyö-kirjasta: "Surusi on ainutlaatuista, se syntyy teidän välisestänne erityisestä suhteesta erityisissä olosuhteissa. Älä välitä muiden yrityksistä selittää mitä sinun on tunnettava ja kuinka pitkään."

    Suuressa surussa lohtua toivoen Taija.

    VastaaPoista

Iloitsen kommenteista!♥
Muistathan kuitenkin muotoilla sanasi niin ettet loukkaa ketään ja että olet valmis seisomaan sanojesi takana ihan omalla nimelläsikin.
Blogini on julkinen, mutta kirjoitan tänne OMIA näkemyksiäni ja ajatuksiani.
Jos tuntuu että haluat tuoda oman -eriävän- mielipiteesi julki, niin voit laittaa minulle sähköpostia. Näin vältymme turhilta reposteluilta kommentti boxissa!♥