keskiviikko 2. heinäkuuta 2008

Päivät kuluvat...

Kuvassa äidiltäni saama vanha Riihimäen lasipurkki, jonka sisällä kirpparilta löydettyjä haarukoita, saksia, yms. ja äidiltä saatuja vanhoja leivosvuokia...


Tulin (jo aika kauan sitten) kuopuksen huoneesta juttelemasta (oli viime viikon isällään, tämän viikon on meillä). Oli mukava jutella, -vaikka kipeää tekikin, ja itkimme välillä molemmat....
Huomasin, että on vielä monia asioita joista emme pysty puhumaan, -sanoinkin hänelle, että vuoden, viiden tai kymmenen vuoden kuluttua hän pystyy puhumaan niistäkin, joista nyt ei pysty...
Ensimmäistä kertaa isoveljensä poismenon jälkeen hän jäi nukkumaan omaan huoneeseensa -ja omaan sänkyyn. Tähän asti on nukkunut olohuoneessa...
Minä tavallaan "nautin" niistä illoista kun olimme olohuoneen sohvilla; hän toisella ja minä toisella (menin omaan sänkyyni vasta kun hän oli nukahtanut) -joskus juttelimme, joskus vain katsoimme telkkua yhdessä, -mutta se "yhteinen olo" tuntui hyvältä.


Minä olen ja ehkä "elänkin"... Käyn äidin kanssa kaupoissa ja kirpputorilla, -eikä minusta varmaankaan päällepäin näy, mitä on tapahtunut (ehkä joku joka minut hyvin tuntee, saattaa ihmetellä miksi en ole meikannut, miksi hiukseni ovat likaiset ja leikkaamatta, miksi olen pukeutunut vain verkkarihousuihin ja näytän -ehkäpä epäsiistiltä...)
Joskus jossakin tulee tunne, että haluaisin huutaa suureen ääneen kaikille, että olen menettänyt lapseni...
En sitä todellakaan tee, -mutta se tunne, kun muualla elämä jatkuu, -ja vaikk
a minäkin kuljen sen elämän mukana, niin ei tunnu, että se jatkuisi...

Minulle on sanottu, että olen shokissa... -En haluaisi olla.... Haluaisin itkeä, huutaa, raivota, -tai mitä tahansa joka toisi minuun "eloa ja tunnetta"...
Mutta en kai voi itseäni siihen pakottaa!
Jos pystyisin menemään Esikoiseni huoneeseen; katsomaan, haistelemaan ja "tutkimaan", niin ehkä pystyisin itkemään ja tuntemaan...
Mutta kun en pysty... Ei kai minun ole pakko...
Joskus tulee sen kaiken aika, mutta vielä se ei taida olla... Esikoisen kuvankin katsominen tekee niin kipeää, että mieluummin käännän katseeni muualle... (älkää kukaan vain ymmärtäkö väärin... .rakastin ja rakastan yhä Esikoistani yli kaiken...)

Haudalla käydessäni joskus itken, mutta äkkiä yritän saada itkuni loppumaan...
Vaihdan kukat tuoreisiin, "siistin" haudan ja mahdollisimman pian haluan pois...
Joskus tuntuu, että hoidan hautaa kuin äiti pienokaistaan (lienee normaalia...!!??!). Kun lähden haudalta, sanon Pojalleni: "Hei hei kulta, äiti tulee taas huomenna...".

Minun -ja meidän kaikkien on kuitenkin yritettävä jatkaa elämää...
Yritän miettiä -ja siten saada edes hetkeksi lohtua ja voimia- että Esikoiseni olisi varmasti halunut meidän yrittävän jatkaa mahdollisimman "normaalia" elämää...
Hänellä on varmaankin nyt kaikki hyvin...., -hän ei tunne tuskaa... Me tunnemme, mutt
a vaikka mitä tekisimme, tuntisimme tai ajattelisimme, niin mikään ei häntä takaisin tuo...
On vain nöyrryttävä, hyväksyttävä ja opeteltava elämään tämän kanssa...

Ensimmäistä kertaa Esikoisen poismenon jälkeen odotan seuraavaa päivää (tai oikeammin, -kelloa katsoessani-, tätä päivää)... Siskoni on tulossa huomenna (siis tänään) päivällä meille.
Siivoamme yhdessä.... Hän tekee uuniperunoita ihanien täytteiden kera, ja salaattia...
Toivottavasti ilma on kaunis, niin että voimme syödä ja istuskella patiolla...
Eiköhän minun ole lupa nauttia siitä...
Ihanaa viettää taas aikaa Rakkaan siskoni kanssa, -ja ennenkaikkea on ih
anaa, että äitini saa vapaapäivän minun "hoidostani"...


Tässä kuvassa äidiltäni saama tarjotin ja kirppikseltä löytämiäni vanhoja leivosvuokia.









11 kommenttia:

  1. Löysin tänne vasta tänä yönä. Ensin katsoin vain lasipurkkiasi, sitten luin enemmän.
    Sinulle voimia joka hetkeesi. Aika on nyt olla. Se riittää. Kuopuksesi on sinulle tärkeä ja sinä hänelle. Hyviä hetkiä myös siskosi kanssa.
    Minullekin Vivamo ja sen Hiljaisuuden niemi on ollut rakas. Sekin tällä hetkellä tuo minua lähellesi. Olet Isän kämmenellä.

    VastaaPoista
  2. Kaunista on kirjoituksesi
    Titti rakas !!!
    Hyvä,että kirjoitat tuntemuksiasi,
    jäsentelet asioitasi..
    annat julki sen,mitä kannat.
    Esillelaitto varmasti auttaa paremmin näkemään,hyväksymään ja ymmärtämään,mitä sinussa tapahtuu..

    Pikku hiljaa surusta himmenee värit ja menetys antaa tilaa arjelle,asioille,ajatuksille,
    elämälle-tavallaan huomaamattakin!!!
    Elämä jatkuu,tunteet ottavat paikkansa,arki rutiininsa..

    Eikä se ole unohtamista,eikä välinptämättömyyttä..ehkä vain jonkinlaista sydämen suojelemista,sielun varjelemista,sillä elämä tahtoo ryöpytä takaisin uomaansa,arki paikalleen tekemisine ja juttuine.
    Elämä jatkuu jo toisen poikasikin tähden,itsesi tähden,puolisosi tähden...
    ottamatta kuitenkaan paikkaa muistoilta,rakkaudelta,
    kiintymykseltä esikoistasi kohtaan.
    On lupa tuntea,kokea ja kaivata.
    On lupa elää ja tarttua ympärillä olevaan,oman tahtisi mukaan-
    jopa se huutaminenkin on sallittua...

    Välillä,kun tuntuu,
    että vain riisutaan,
    niin se onkin ollut pukemista!!!
    Sinä olet hyvissä käsissä!!!
    En tiedä osasinko kirjoittaa sen mitä piti,mutta kiitän sanoistasi,ne antoivat minulle enemmän kuin uskotkaan!!!<3<3<3

    Toivon sinulle arjen ihanuutta,jossa sykkii myös ilo elämästä ja sen jatkumisesta!!!
    Olet minulle tärkeä!!!
    Rutistus rakas!!!

    VastaaPoista
  3. Voi, Titti, miten kauniisti olet kirjoittanut ja osannut kuvata tunteitasi. Kuuntele vain edelleenkin itseäsi ja toimi sen mukaan!
    Vaikka emme tunne toisiamme, olet ajatuksissani joka päivä, siunausta ja voimia sinulle!

    VastaaPoista
  4. Päivä kerrallaan, hiljaa hyvä tulee. Halauksia jälleen lmmöllä! Uuniperunat kuulostavat hyviltä :)
    Katja

    VastaaPoista
  5. Anna itsellesi aikaa. On ihanaa, että alat taas huomata elämässä niitä valoisia pilkkuja, pieniä iloja. Vaikka kokee onnen hetkiä ja ilon tunteita, ei se ole pois keneltäkään eikä ketään kohtaan väärin. Surun ei ole tarkoitus musertaa, ruhjoa alleen. Anna itsellesi lupa elää, koska sitähän sinä teet. Sillä tavalla samalla kunnioitat poikasi muistoa, koska kuljetat osaa hänestä aina mukanasi.
    Voimia ja johdatusta arjen ylämäkiin. Alamäkienkin vuoro on vielä.

    VastaaPoista
  6. Voimia, edelleen rukoilen sinulle voimia jaksaa eteenpäin!
    Halaten

    - jaana

    VastaaPoista
  7. Anna itsellesi aikaa. Mieli toimii tarkoituksenmukaisella tavalla. Se antaa surulle tilaa tulla näkyväksi sitten, kun sinulla on voimia ottaa se vastaan. Suruprosessia ei voi nopeuttaa, se kulkee jokaisen ihmisen kohdalla omanlaistansa polkua. Jokainen askel on kuitenkin eteenpäin eikä se tarkoita unohtamista. Elämä vain kulkee eteenpäin, vaikka sitä ei ehkä haluaisikaan. Kaipuu ja ikävä ei koskaan katoa kokonaan eikä kukaan voi viedä sinun muistojasi. Ei se, että suo itsellensä luvan nauttia tai iloita jostakin ole väärin ketään kohtaan.

    VastaaPoista
  8. Voimia sinulle ja teille kaikille!
    Kyynelsilmin luin kirjoituksesi.
    Ei varmasti kukaan voi kunnolla ymmärtää tuskasi määrää.
    Rukoilen puolestasi.

    VastaaPoista
  9. Tiedän tuon tunteen, ettei voi katsoa edes valokuvaa jossa rakas ihminen on... Nyt kun läheisen kuolemasta alkaa olla 4 vuotta, pystyn katsomaan kuvia ja muistelemaan ilman itkua. Haudallakaan ei tule käytyä niin usein. Ikävä kuitenkin on ja pysyy.

    Toivotan sinulle aurinkoa ja lämpöä viikonloppuusi! Nyt aamusta ainakin näyttää lupaavalta:) Sinulla on lupa nauttia asioista aina kun pystyt ja jaksat!

    Mari

    VastaaPoista
  10. Muutamia kertoja olen käynyt täällä lukemassa ja miettinyt mitä kirjoittaa... Ei minulla ole sanoja mutta paljon paljon voimia lähetän täältä Tukholmasta. Kyllä oman lapsen menetys on suruista suurin, kun siinä samalla katoaa niin paljon; tulevaisuus. Oma esikoiseni syntyi kuolleena 01/07.
    Pienin askelin eteenpäin tätä 'uutta elämää' ja omien voimien mukaan. *halaus*

    VastaaPoista
  11. "Ellei Herra olisi tullut avukseni,
    asuisin jo hiljaisuuden maassa.
    Aina kun olin vähällä kaatua,
    sinun armosi, Herra, oli
    minun tukenani.
    Kun huolet painavat mieltäni,
    saan sinulta lohdun ja ilon."

    Psalmin 94 (94:17-19) sanoin toivotan sinulle tänään voimia ja lohtua.

    VastaaPoista

Iloitsen kommenteista!♥
Muistathan kuitenkin muotoilla sanasi niin ettet loukkaa ketään ja että olet valmis seisomaan sanojesi takana ihan omalla nimelläsikin.
Blogini on julkinen, mutta kirjoitan tänne OMIA näkemyksiäni ja ajatuksiani.
Jos tuntuu että haluat tuoda oman -eriävän- mielipiteesi julki, niin voit laittaa minulle sähköpostia. Näin vältymme turhilta reposteluilta kommentti boxissa!♥